Taivaalta sataa tähtiä

kertojana Wonder

Istun hiljaa mietteissäni satulahuoneen sohvalla ja tuijottelen ulos ikkunasta. Syksy on vääjäämättä saapunut myös Kaislarantaan ja ulkona on jo pilkkopimeää vaikka kello on tuskin kahdeksaakaan. Iltatallivuoro on osunut mun kohdalle kun kaikki muut pakenivat menoillensa ennenkuin kerkesin kissaa sanomaan. Olen oikeastaan ruokkinut hevoset jo ja tallissa kuuluu vain vaimea rouskutus. En kuitenkaan jaksa mennä vielä sisälle vaan istuskelen vain ja katselen pimeää iltataivasta jolta alkavat väistyä hiljalleen harmaat pilvet ja pieniä tuikkivia tähtiä tulee esiin. Hymyilen itsekseni ja vaivun haaveilemaan ties mistä.

Hetken kuluttua punainen ja hikinen Caramia pamahtaa sattarin ovesta sisään sihisten:
" Äkkiä nyt! Aamu varsoo! " Pomppaan ylös niiltä sijoiltani ja lähden pelonsekaisessa innostuksessa siskoni perään talliin niin nopeasti kuin lyhyistä jaloistani pääsen. Saavumme Aamun karsinalle ja huomaamme että tamma onkin jo pystyssä.
" Huh, tais olla väärä hälytys, laskettu aikakin on kuitenkin vasta vähän ajan päästä... " Caramia laukeaa helpottuneeseen pulinaan mutta keskeytän isosiskoni vetämällä henkeä silmät lautasen kokoisina ja osoitan karsinaan. Taaimmaisessa nurkassa, melkein näkymättömissä olkien keskellä makaa pieni tumma mytty. Aamu repii kalvon pienen limakasan päältä hellästi näykkien ja esiin ilmestyy pienen pieni turpa ja jotenkin koomisen suuret korvat pieneen heiveröiseen runkoon verrattuna.

" Ei vitsi mikä dumbo... Kato noit korvia... " hihittelen kiusoittelevasti siskolleni kun katselemme hiljaa miten pikkuinen orivarsa on noussut jaloilleen ensi kertaa ja etsii nyt sokkona äitinsä tissiä,
" Älä nyt, kyllä se kasvaa niihin aikanaan ", Caramia tuhahtaa mutta virnistää hänkin pienesti. Tumma varsa kääntyy katselemaan meitä uteliaana mutta piiloutuu sitten äitinsä takajalkojen taakse ja kellahtaa kyljelleen. Se on syönyt joten on unien aika. Päätämme Caramian kanssa yhteistuumin jättää äidin ja pojan rauhaan kun kaikki näyttää kuitenkin olevan hyvin. Kävelemme yhdessä pihamaalle ja lähdemme suunnistamaan kohti yhteistä mökkiämme toisella puolella pihaa.

" Kai me nimetään se Dumboksi? Jooooko? " anelen Caramialta joka vilkaisee mua murhaavasti.
" Älä viitsi ", sisko tuhahtaa ja katsahtaa taivaalle ja pysähtyy yhtäkkiä. Käännän itsekin katseeni taivaalle ja jähmetyn niille sijoilleni. Ei sillä että kumpikaan meistä ymmärtäisi astronomiasta mitään, mutta hetken näytti siltä kuin useampi tähti olisi liikkunut verkkaiseen tahtiin.
" Ihan ku satais tähtiä... " kuiskaan vaikuttuneena ja Caramia kääntää katseensa muhun hymyillen.
" Kaislarannan Tähtisade. Se on täydellinen ", sisko toteaa ja lähdemme sisälle.